Tämä artikkeli on hypoteettinen päiväkirjamerkintä, joka on koottu useiden eri agilityharrastajien jakamien muistojen ja kokemusten perusteella.
Klo 6:00 – Dieselin tuoksua ja heräävä Etelä-Suomi
Suomen Turistiauton suuri bussi kaartaa parkkipaikalle. Ilmassa tuoksuu diesel, märkä koira ja termospulloista nouseva vahva suodatinkahvi. Tämä ei ole mikä tahansa kisamatka; tänään olemme matkalla Agi-Suomi -tapahtumaan Jyväskylään, joka kavereiden kesken tunnetaan myös Itä–Länsi–Pohjoinen–Etelä -tapahtumana.
Bussissa meitä on iso porukka, ja jokainen meistä on valittu mukaan ranking-listojen perusteella. Muistelen, kuinka joukkueenjohtajamme Martti soitti minulle viikkoja sitten ja kutsui minut mukaan Etelän joukkueeseen seurattuaan rankingtilannetta lehdestä – se tuntui kuin kutsulta maajoukkueeseen.
Bussin sisällä vallitsee tiivis mutta sähköinen tunnelma. Koirat on aseteltu penkkien väleihin ja käytäville; kuonot lepäävät pehmeillä vilteillä, ja vaimea häntien kopina lattiaa vasten tervehtii uusia tulijoita. Matkan aikana bussi täyttyy puheensorinasta: kerrataan sääntöjä, piirretään kuvitteellisia ratoja ilmaan ja jaetaan kotona leivottuja pullia, joiden sokerinen tuoksu peittää hetkeksi aamuisessa tihkusateessa kastuneiden koirankarvojen aromin.
Klo 9:30 – Jyväskylän urheiluhallin huumaa
Kun bussi pysähtyy Jyväskylässä, vastassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Kisapaikkana toimiva suuri urheiluhalli katsomoineen tuntuu luksukselta verrattuna niihin pimeisiin hevosmaneeseihin, joissa olemme talvella tottuneet harjoittelemaan – niihin, joissa hiekka pölisee keuhkoihin ja koira saattaa kesken keppisuorituksen pysähtyä ihmettelemään hiekan seassa vipeltävää päästäistä.
Hallin pihalla ilma on viileää, mutta tunnelma on lämmin. Kilpailun järjestelyistä vastaa oululaisten vahva kaksikko: Kaj Gumpler ja Jarmo Husso. Samat miehet, jotka toimittavat ja julkaisevat intohimolla agilityn ääntä, Agility Sports Bulletin -lehteä, ovat nyt tämän massiivisen palapelin takana. Hallin seinältä tutkimme nastoilla kiinnitettyjä paperisia lähtölistoja, ja ilmassa tuoksuu kanslian kalkkeeripaperi. Korviini kantautuu murteiden kirjo: Pohjoisen, Idän ja Lännen joukkueet ovat saapuneet. Tapahtuma on kuin sukukokous, jossa jokainen vastaantulija on tuttu vähintään ASB-lehden tuloslistoilta.
Klo 12:30 – Rataantutustuminen
Kun tuomari viheltää rataantutustumisen alkaneeksi, hiljaisuus laskeutuu hetkeksi. Tarkastelen muuria erityisen huolella. Sen alaosassa on se kuuluisa pieni aukko; kunhan vain muistaisin ohjata koiran muurille erityisen tarkasti, ettei koira yritä fysiikan lakeja uhmaten pujahtaa muurin aukosta läpi.
Katsomossa ”tukikohtamme” on täynnä elämää. Joku pitää kiinni hihnasta, kun toinen jännittää radan laidalla. Agility on erityisen yhteisöllinen laji, ja täällä Agi-Suomessa se näkyy vahvimmillaan: apua saa aina, mikäli tilanne sitä vaatii.
Klo 14:00 – Korviahuumaava kannustus
Sitten on meidän vuoromme. Kun etelän joukkueen nimi kuulutetaan, halli räjähtää. Kannustaminen ei ole täällä vain kohteliasta taputtamista, se on pikemminkin alkukantaista huutoa oman alueen puolesta. Tunnen sileän messumaton kenkieni alla, kun asetun lähtöviivalle. Koiran silmät kiiltävät intoa – kohta mennään!
Radalla on vain yksi yritys. Jos mokaamme ensimmäisellä esteellä, päivä on siinä, sillä hylkäyksen jälkeen radalta on poistuttava välittömästi. Mutta tänään kaikki loksahtaa kohdalleen. Koira suorastaan lentää pituuden yli, pysähtyy kontaktilla kuin naulattu ja selvittää muurinkin kunnialla. Maalissa yleisön huuto tuntuu rinnassa asti. Se on nolla!
Klo 17:00 – Talkoohenkeä parhaimmillaan
Ennen palkintojenjakoa tapahtuu se agilitykilpailujen hienoin perinne: radan purku. Oli kyseessä ranking-huippu tai vasta-alkaja, kaikki tarttuvat raskaiden esteiden kulmiin. Puu kolisee ja askeleet kumisevat hallin lattiassa, kun kannamme esteitä sivuun yhdessä muiden alueiden väen kanssa. Siinä esteitä kantaessa solmitaan uusia elinikäisiä ystävyyssuhteita yli aluerajojen ja vahvistetaan vanhoja ystävyyksiä.
Klo 19:30 – Kotimatkan taikaa
Kun nousemme takaisin bussiin, hämärä on jo laskeutunut Jyväskylän ylle. Koirat nukahtavat välittömästi penkkien alle. Me ihmiset selaamme väsyneinä mutta onnellisina ASB-lehteä ja tutkimme seuraavien kisojen pieniä ilmoituksia, ”tikkuaskeja”.
Matkan kohokohta on kuitenkin edessä: ensimmäinen liikenneympyrä. Kuljettaja tietää säännöt. Bussi kaartaa ympyräään ja kiertää sen ympäri viisi kertaa – yksi kierros jokaiselle bussimme nollatulokselle. Nauramme ja taputamme, kun bussi heilahtelee rytmikkäästi. Nojaan ikkunaan, tunnen bussin tasaisen tärinän ja katson ulos pimeyteen. Agility on ehkä urheilua, mutta tällaisina päivinä se on ennen kaikkea sydämen asia.
Sinua voisi kiinnostaa myös
