Tamperelaisen Jyrävänkosken perheen kotipihalla ruohonleikkuria saa ohjata tarkasti, jotta väliin osuvat agilityesteet säästyvät. Perheeseen kuuluvat vanhemmat Sanna ja Osku, lapset Ruska (16) ja Pilvi (13) sekä kolme koiraa: australianpaimenkoira Tarkka, shetlanninlammaskoira Huisi ja pieniamerikanpaimenkoira Rela.
– Agility näkyy meillä siten, että kalenteri täyttyy ja kukkaro tyhjenee agilityyn liittyvien asioiden vuoksi. Perheestä kolme neljäsosaa höpöttää vähän väliä agilityjuttuja, ja se viimeinen neljännes kuuntelee sujuvasti, perheen äiti Sanna Jyrävänkoski kertoo.
Harrastus on kulkenut Sannan mukana jo 1990-luvun alusta asti, jolloin hän näki Kuusamossa agilitynäytöksen ja innostui kokeilemaan lajia ensimmäisen koiransa kanssa. Nyt lajin pohjataitoja opettelee jo perheen yhdeksäs koira. Matkan varrella treenikavereina on nähty niin dobermannia, snautseria kuin australianpaimenkoiraakin.
Perheen isälle Oskulle riitti lyhyt kokeilu dobermannin kanssa viime vuosituhannella, ja nykyisin hän toimiikin tärkeässä huoltojoukon roolissa. Lapset sen sijaan ovat kasvaneet lajiin kirjaimellisesti vauvasta asti.
– Ruska taisi olla kolmeviikkoinen, kun Kuusamosta ajettiin ensimmäisiin agilitytreeneihin Ouluun. Molemmat lapset ovat joutuneet, tai päässeet, osaksi agilityhullutuksia jo turvakaukalosta ja rattaista käsin, Sanna muistelee.
Vastuunottoa ja perhesopua omatoimitreeneissä
Perheen esikoinen Ruska kokeili ensimmäistä kertaa agilitya perheen koirilla 7-vuotiaana. Muutaman vuoden tauon jälkeen harrastus jatkui 13-vuotiaana oman pennun, Huisin, kanssa. Myös Pilvi on aloittanut pohjataitojen opettelun perheen nuorimman koiran, Rela-pennun, kanssa, treenaten myös Sannan koiran Tarkan kanssa. Sanna kehuu erityisesti lasten kykyä ottaa vastuuta koiristaan:
– Vaikka me vanhemmat olemme tietysti päävastuussa perheen koirista, lapset lenkittävät ja kouluttavat aika paljon omia koiriaan ja ovat ihanan onnellisia parhaasta kaveristaan – oma koira on aina se paras ja ihanin, vaikka etenkään Huisi ei aina ihan helpolla ole ohjaajaansa päästänytkään. Tästä asenteesta olisi meillä aikuisilla paljon oppimista!
Treenioppeja perhe hakee kuitenkin mieluiten oman seuran, Tampereen Seudun Koirakerhon, valmentajilta.
– Äidin kanssa treenaillaan välillä omatoimivuoroilla, mutta koska oppia on niin paljon helpompi antaa ja vastaanottaa vieraammalta ihmiseltä, on yhteistuumin todettu että perhesovun säilyttämiseksi yhteiset omatoimitreenit on syytä pitää minimissään, Sanna kertoo.
Sanna itse kertoo siirtyneensä jo tyylipuhtaalle ”tätiagilitylinjalle”, jossa tärkein tavoite on päästä kesäisin juoksemaan ratoja paljain jaloin nurmikentälle.
Parasta on yhteisö ja koiran ilo
Kouluikäisille lapsille laji tarjoaa onnistumisia, mutta myös tärkeitä ihmissuhteita. 13-vuotiaan Pilvin mielestä parasta lajissa on koiran kanssa yhdessä tekeminen ja se, kun näkee oman koiran nauttivan agilitysta. 16-vuotias Ruska nostaa esiin myös harrastuksen sosiaalisen puolen:
– Agilityssa parasta ovat ystävät sekä yhteisöllisyys. Harrastuksen kautta oppii tuntemaan myös monia uusia ihmisiä joista voi tulla hyvin läheisiä. Tottakai myös itse koiran kanssa harrastaminen ja kun näkee sen oppivan uutta ja kehittyvän, tuntuu se todella hyvältä.
Agilityssa parasta ovat ystävät sekä yhteisöllisyys.
Innostus heijastuu myös kisakatsomoihin. Sanna ja Ruska ovat käyneet yhdessä imemässä inspiraatiota MM-katsomoista Turussa vuonna 2019 ja Ruotsin Kalmarissa viime vuonna. Tänä syksynä suuntana on jälleen Turun MM-kisat, jonne Sanna on lähdössä myös talkoilemaan. Suunnitelmissa siintää jo vuoden 2027 kisareissu Italiaan.
Lajissa on tilaa kaikille
Jyrävänkoskien mielestä agility vastaa erinomaisesti juhlavuoden kesäkuun teemaa ”harrastus joka sopii kaikille”. Perheessä on nähty, miten laji mukautuu moneen tilanteeseen.
– 90-luvun alussa Kuusamossa kolattiin ensin kentältä lumet ja nosteltiin sen jälkeen esteet paikoilleen. Nykyisin meillä on täyden palvelun lämmin halli kymmenen minuutin ajomatkan päässä. Yhteistä on kuitenkin ollut aina se, että agility on se maailman paras, yhteinen juttu sekä koiralle että ohjaajalle.
Suomen Agilityliiton toiminnanjohtaja Tytti Käyhkö on Sannan kanssa samoilla linjoilla.
– Agilityn vahvuus on siinä, että se tarjoaa iloa, onnistumisia ja yhdessä tekemistä monenlaisille koirille ja ohjaajille – iästä, sukupuolesta, taustasta tai tavoitteista riippumatta. Meidän kaikkien tehtävänä on rakentaa yhteisö, johon jokainen tuntee olevansa tervetullut, saa kehittyä omalla tasollaan ja löytää omasta harrastamisestaan merkitystä. Kun pidämme yhdessä huolta kannustavasta ja turvallisesta toimintaympäristöstä, agility voi olla laji, jossa jokainen löytää oman paikkansa, Käyhkö summaa.
